Varoitan jo etukäteen tällä kertaa ette tule lukemaan sitä normaalia tarinaa siitä kuinka helposti voitan Iksun! Vaan tällä kertaa olen syvällisempi, ehkä jopa hieman alakuloisen kuuloinen mutta se kaikki on osaltaan urheiluromantiikkaa sekä elämän ihmeellisyyden mietintää.
Kun tuonne metsän siimekmekseen katoaa niin silloin on myös aikaa ajatella varsinkin jos vetää pitkää lenkkiä missä syke ei nouse korkealle ja pystyy keskittymään muuhunkin kuin omaan hengitykseen ja oikeaan askeltiheyteen.
Päädyn tasaisin väliajoin miettimään olemassa olon merkitystä ja kuinka siitä saisi tasapainoinemalla parhaimman irti. Sunnuntaina ohjelmaan kuului pitkä lenkki noin 80minuuttia laatuaikaa itsensä ja omien ajatusten kanssa. Ajatukset siis ajautuivat vääjäämättä ympärillä olevaan ja siihen kuinka se juokseminen on ruvennut kerta toisensa jälkeen tuntumaan ihanammalta ja ihanammalta. Mietin kuinka minulla olisin viimeisen kymmenen kuukauden aikana ollut mahdollisuus elää urheilun kautta, mutta en sitä käyttänyt vaan keskityin puolivaloilla opiskeluun ja laiskana olemiseen, tarkoitan tuolla laiskana olemisella sitä että olisin voinut mahdollistaa elämän niin että olisin harjoitellut useasti ja tarkoitan todella useasti nyt tyydyin vain siihen 3-4 urheilutapahtumaan viikossa. Monelle tuo riittäisi, mutta ei minulle! Se nautinto kun urheilusuoritus on ohitse on jotain mitä on vaikea kuvailla, sitä ei vaan saa tarpeeksi ja sitä kaipaa koko ajan lisää.
Olen oikeasti huomannut, että mikäli urheilu maistuu ja suoritukset ovat positiivisia niin se myös heijastuu muuhun elämään positiivisesti. Olo on huomattavasti iloisempi, hymyilyttää enemmän ja elämän murheet unohtuvat eikä niitä jaksa murehtia. Ehkä urheilua tulisi ehdottaa "hoitomuodoksi" esimerkiksi masentuneille?
Toinen asia jäin siellä metsässä miettimään, oli se kuinka ihmisistä yritetään väkisin ajaa tiettyyn muottiin. Ihmisiltä odotetaan tiettyä käytöstä ja suuntaa elämästä, pitää olla ura ja perhe. Tai jos niitä ei ole niin suuret suunnitelmat niitä varten jos joku haluaa poiketa tuosta niin häntä saatetaan pitää hieman outona ja häntä saatetaan patistaa samalla polulle kuin kaikki ympärillä oleva. Olin kymmenen kuukautta pois työelämästä ja opiskelin tai ainakin yritin jossain määrin. Eli siis opiskelin, mutta en niin tosissaan kuin oravanpyörässä kuuluisi, tänä aikana irtosin samalta polulta kuin moni muu ja elin niinkuin parhaimmalta tuntui sekä olin hölmö kun en käyttänyt mahdollisuutta elää oman harjoittelun kautta. Kuitenkin tänä aikana koin, että osa ihmisistä piti minua jotenkin erikoisena koska en ollut töissä ja koin jopa painostusta, että minun pitäisi mennä töihin ja ruveta miettimään sitä perhettä. Miksi? miksi kaikkien tulee olla samanlaisia? eipä sillä en muiden mielipiteistä juuri jaksanut välittää, mutta jäin vain miettimään miksi kaikkien tulisi olla samasta puusta veistettya vai onko se vain sitä, että ihmiset ovat kateellisia koska eivät itse uskalla tutkailla sitä toista polkua? en tiedä ja tuskin lopullista vastausta tähän koskaan tulen saamaan. Nyt olen taas osa sitä juoksupyörää, mutta mielessä käy ajatus jos vain vois juosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti